9. tammikuuta 2018

Rohkeempaa on luovuttaa


Taidampa myöntää vihdoin, että tämän blogin arvo ja siitä kiinnostuneisuus laski kun Superi lähti vihreille laitumille. Creditin kautta puhallettiin tulta sammuvaan hiileen, mutta nyt takaisin Kuopioon muutto on aiheuttanut totaallisen alamäen. Minua ei enää niinkään kiinnosta tänne kirjoittaminen, enemmänkin harmittaa kun ei kykene aloittamaan minkäänlaista postausta. Tämänhän piti olla kivaa?

En lopeta blogia, en poista sitä tai vastaavaa vaan jatkan vähin äänin postausten kirjoittamista. Tavoitteena on päästä taas kisaamaan ja treenaamaan enemmän kuin omatoimisesti, ehkä sen kautta saan taas blogikärpäsen pureman ja jatketaan aktiivisesti, mutta tällähetkellä mielenkiinto sekä aktiivinen kirjoittaminen on koirablogini puolella.

Saatan jatkaa blogia ehkä enemmänkin valokuvaus- sekä yleisesti hevosharrastus pohjaisena. Olen tullut siihen tulokseen että annan tämän blogin olla mitä on, mutta panostan tekstien sisältöön sekä ulkonäköön samalla tavalla kuin ennenkin.


Vaikka blogin otsikko onkin melko radikaali mitä tämä teksti sisältää, en kuitenkaan luovuta. Tämä blogi on minulle tärkeä vaikka se onkin hiljainen ja viimeiaikoina ollut täynnä tylsää, perus tekstiä.
Elämä ilman Superia teki minusta erilaisen ihmisen ja kun näitä vuosia on kertynyt kaksi, olen huomannut että alan tasoittua. Tämä harrastus tuo hymyn huulilleni vaikka olisi miten vaikeaa päästä eteenpäin. Muistelen miten hankalaa Superin kanssa oli ja varsinkin niitä hyvä päiviä, onnistumisen tunteita punaturkin kanssa ja siirrän fiiliksen siihen hetkeen kun tuntuu, ettei mikään onnistu.

Teema, nykyinen ratsuni on ollut todella palkitseva treenikaveri jonka kautta olen tutustunut omaan ratsastukseeni täysin uudella tavalla. Tajusin myös että en osannut enää ratsastaa haastavammalla hevosella melkein ollenkaan. Lämminveriset ovat herkempiä kun taas tämä nykyinen metsänpeikko on edestä vahva ja vaikka se on herkkä, tämä herkkyys on täysin erilaista.
Pakko myöntää että vaikka Teema on tullut tutuksi ja hyvinkin tärkeäksi, kaipaan lämminverisiä. Omalla tavallaan kun on ollut pitkään jonkun rodun kanssa tekemisissä, kiintyy niihin piirteisiin, olosuhteisiin. Suomenhevoset olivat pikkutyttönä tärkeitä, se hiipui kun lähdin enemmän raviurheilun puolelle lämppäreiden kautta ja Superi kun oli lv, rakastuin, koukutuin kyseiseen rotuun.


Teema on näyttänyt minulle tämän harrastuksen rikkaudet ja antanut minulle paljon jotta voisin kehittyä paremmaksi ratsastajaksi sekä käsittelijäksi. Arvostan muita rotuja nyt enemmän. En sano ettenkö olisi ennenkin arvostanut, näen kaiken vain uudessa valossa. Superi avasi maailmani lämminverisiin, niihin hurjiin, tulisiin juoksijoihin. Voisin sanoa, että kaikki hevoset ovat yhtä tulisia sekä arvaamattomia, niitä täytyy vain katsoa oikealla, rodunomaisella tavalla.

Näillä fiiliksillä on hyvä jatkaa blogia, kirjoittelen taas kun on jotain kerrottavaa.

29. lokakuuta 2017

Haastellista elämää

Olen pidätellyt tätä postausta jo liiankin pitkään. Vaikkakin kyseessä on päivitys uudesta ystävästäni, on kirjoittaminen jokseenkin hankalaa.
Olen ratsastanut lämminverisiä viimeiset 4-5 vuotta ja siinä välissä yhden kesän Turo ruunalla joka oli suomenhevonen, miksi tämä uusikin tuttava luokitellaan. Hetkeen en kuitenkaan ole näin haastavalla hevosella ratsastanut, mikä on tuottanut päänraapimista ja spekulointia. Tämä kyseinen ruuna on Hingunniemestä tuttu aamutalli hommista, elikkä ulos taluttamisesta. En sen enempää kuitenkaan ole hevoseen tutustunut ennen vuokrauksen aloitusta. Hän on I.P. Teema, suomenhevos ruuna vuosimallia 02.

Koeratsastuksessa koin, että en pärjää hevosen kanssa ollenkaan, ikinä. Omistajan mielestä pärjään ja sovittiin että käyn ainakin kahdesti viikossa hevosta liikuttamassa.
On tullut muutaman kuukauden tutustumisessa huomattua miten kiva ruuna tämä onkaan vaikka ensimmäisellä kerralla oli kamala olo ja hirveä itsetuntemus kriisi. Ruuna jännittää uusia ratsastajia ja sen huomasi, hevonen oli muutaman seuraavan ratsastuskerran aikana todella jäykkä eikä se malttanut rentoutua. Myönnettäkööt että itsekkin olin varovainen enkä oikein uskaltanut ratsastaa. Kun sain itseni rentoutumaan, pääsimme eteenpäin.
Löysimme yhteisen sävelen ja vaikka itse olen välillä todella lapanen hukassa, hevonen muistuttaa, että täytyy ratsastaa eikä matkustaa. Jos vähänkään jään miettimään ja keskittymiseni herpaantuu saan hevoselta kommenttia asiasta joko lapa edellä kulmista rynnimisellä taikka tunnen koko hevosen painon käsissäni.


Suurin muutos on tapahtunut ratsastuksen alku ja loppupäässä, rento hevonen. Alussa selkään noustessani saimme kävellä rauhassa, mutta jos koskin ohjiin sen enempää alkoi ravi ja steppailu kunnes rauhoituttiin taas kävelemään, tuntumalla. Lopussa kun annoin pitkät ohjat, ruuna lähti taas ravaamaan, joskus rauhoittui taikka lähti kovempaan kiitoon ennen kuin nakkasin jalustimet jalastani ja hevonen pysähtyi siihen. Kävelimme(yritimme) aina siihen asti kun Teema rauhoittui ja lopetimme aina hyvään fiilikseen.

Nykyään aloitamme Teeman kanssa joko taluttelulla ja maastakäsittely puuhilla taikka löysin ohjin kävelyllä josta otamme rennompia ravi pätkiä sekä pysähdyksiä ennen kuin otamme tuntuman ja lähdemme töihin. Hän malttaa kävellä lopussakin rauhallisemmin heti pitkät ohjat saatuaan, venyttää kaulaa ja pörisee. Vaikka hevonen ei kuljekkaan vielä peräänannossa kuin hetkittäin, olen tyytyväinen siihen että saamme harrastaa rennossa ilmapiirissä. Kunhan itse löydän uuden, oikean istunnan kautta lihakset, treenaan ja uskon itseeni, pääsemme vieläkin paremmille apajille.


Postauksen kuvat ovat syyskuulta kun olin ratsastanut ruunalla vain muutaman kerran. Yläkuvassa Teema on jännittynyt, en saanut tuolloin sitä vielä kuin hetkittäin yhteisymmärrykseen kanssani ja istuntani oli kammottava. Omistaja kehotti lyhentämään jalustimia ja ratsastamaan estesatulalla jotta saisin pohkeen kiinni kunnolla ja oikeaan kohtaan. Toimi. Nykyään mennään koulusatulalla, pohje melko oikeassa kohdassa, sekä hevonen ei juokse alta peläten milloin pohje koskettaa kylkeä.

Suomenhevoset ovat rakenteeltaan leveämpiä kuin lämmiveriset mihin olen myös joutunut totuttelemaan tämän herran kanssa. Ilman satulaa rastastus on ehkä mukavampaa mitä massavampi hevonen on alla. Keskiviikkona 25.10 menimme ensimmäisen kerran jo ilman satulaa.
Nappulat ovat vielä kuitenkin kadoksissa tässä hommassa minkä huomaa yllä olevasta videosta, hieman ehkä hävettää kyseinen video teille julkaista, mutta ehkä minä kestän siitä tulevan kritiikin. Torstaina huomasi, että ilman satulaa ratsastus on palkitsevaa, tuuppaus treeni meni todella hyvin vaikka kenttä olikin koppurainen ja paikoittain jäässä.

Pyrin etsimään itselleni ''hovikuvaajan'', pakkasten saapuessa kamerani akku ei kestä jalustan nokassa. Heti kun saan materiaalia, kirjoittelen kuulumisia ja lisää Teemasta. Haluan saada hevosta ratsastettua pohkeen ja ohjan väliin, mikä ei onnistu ilman sitä kunnon työmoraalia tai ymmärrystä tähän uuteen tuttavuuteen.